Pöö

Opintotuet rapsahti tilille. Muutin Uutenkaupunkiin kesäksi. Jätin vanhaa taakse, löysin uutta. Kaikki tapahtui todellakin kuten aavistinki, yllättäen, nopeasti, räjähtäen. En ole kerennyt pysähtyä, enkä edes halua. Tiedän, että ihan aidosti oikeasti olen taas iloinen, iloisempi paljon mitä olin,  olen ELOSSA! Mutta pelkään enemmän kuin ikinä, ja samaan aikaan tahdon kaiken, ihan kaiken. fIILIS on kuin kiihtyvällä veturilla jonka edessä häämöttää tiiliseinä, nyt vaan sitte peukkuja pystyyn että vr:n henkilökunta on kerennyt purkamaan edessä tönöttävän hökkelin.

Olen viihtynyt töissä ja hyvin! Tänään esittäessäni työkavereilleni miten sipuleita istutetaan kyykyssä pomppien, housuni repesivät pyllystä. Onneksi työpäivänä oli minuuttiavaille valmis ja kuten fiksut työkaverinikin totesivat minulla on lyhyt työmatka (20m), kunnes töistä lähdettyäni tajuan, että avaimeni jäivät aamun tuiskeessa kotiin lukkojen taakse ja ainut vaihtuehto seuraavaksi on kävellä osuuspankkiin lainaaman avaimia mutsilta. Oikeaastaan kaiken tämän jälkeen mikään muu ei koko tapahtuma sarjassa jäänyt ihmetyttämään minua ( Ehkä siksi, että kyseiset sattumat ovat arkipäivää minulle) kuin se, että eikö oikeasti kenenkään muun mielestä ole hauskaa kun pöksyt ratkeavat takapuolesta. Minä nauroin ennen housujen ratkeamista. Nauroin kun housuni ratkesivat. Nauroin kuin tajusin housuni ratkenneen. Nauroin kippurassa housujen ratkeamista 10 min työpaikan lattialla, ja kun viimein hengähdin nauroin uudelleen kun näin itseni peilistä työpaikan takahuoneessa. Nauroin kun viimein sain lähdettyä töistä. Nauroin nauramista. Nauroin kuin ajattelin ihmisten ilmeitä pankissa, nauroin kuin ajattelin äitini ilmettä. Nauroin kuin viritin puuvilla takkia perseeni suojaksi. Nauroin kuin soitin puhelun "Arvaa mitä mulle tapahtu". Nauroin kun pääsin kotiin. Kun viimein en enää jaksanut nauraa koko aikaisesti, purskahtelin. Purskahtelin kun tein leipää "housuni repesivät ajatusta". Purskahdin kun olin suihkussa "housuni repesivät ajatusta". Purskahdin kun mietin työtovereideni vaivautuneita ilmeitä kun housuni repesivät, vaikka kyse oli minun housuista. Purskahdin kun olin vessassa asioilla. Purskahtelen kun kirjoitatan tätä viestiä. Mutta kukaan ei työpaikallani näyttänyt ymmärtävän miksi minulla oli hauskaa kun housuni repesivät. "HEI KATO, MUN HOUSUT". Yksi työtovereistani näytti jopa enemmän vaivaantuneelta tapahtumasta kuin huvittuneelta. Teki mieli huutaa HEI SAA NAURAA NE OLI MUN PÖKSYT. Ehkäpä kenties kyseisellä henkilöllä oli traumaattisia kokemuksia omien housujensa repeämisestä, kuka tietää.